Satu Siasta ja Oravasta naurishalmeella
Kertonut: Juho Nikulainen, Rautalampi
Eräänä syys-aamuna astuivat sika ja orava yksihin metsässä,
naurishalmehen aidan varrella. Hetkisen mietittyään, mitä toisilleen
virkkaisi, lausui viimein orava:
"Sinä, tohnio, olet kyllä korkeampi minua, mutta minä ensin
auringonnousun näen!"
"Joutavia lörpöttelet, rähjänä!" virkkoi sika, "minä
tohdin lyödä vetoa sen päälle, vaikka kuinka paljon!" - "Sama
se minulle - pannaanpa naurishalme vedoksi!" pitkitti sika.
"Pannaan vaan…Tuossa on käsi!" esitti orava.
Silloin lyödä räväytti orava kätensä sian kätehen niin kovasti,
että sian käsiterä - joka siihen saakka oli ollut yhtenä ainoana
möhkäleenä - halkesi kahtia. Siitä pitäen on kaikkien sikain kynnet
ollehet halki.
Sitten kiipesi orava korkean kuusen latvahan, ja käänsi päänsä itää
kohden, katsoaksensa auringon nousua. Sika asetti kuusen juuressa olevalle
haolle (kaatuneelle puulle) turpansa, suunnaten sen länttä kohden.
Vähän väliä lausui hän aina "röh, röh!" ja viimein kun
läntiselle sinitaivaalle punersi rusko, lausui hän: "Noh, nyt
nousee aurinko!"
Orava ei silloin vielä ollutkaan nähnyt auringon terää; ja hänen
täytyi siis heti tunnustaa sian voittaneeksi vedon. Sika iloissaan
voitostaan meni silloin naurishalmeeseen, jossa ruokaeli oivallisesti ja
mielistyi siihen ruokapaikkaan niin, ettei malttanut muuttaa ennen pois,
kuin syksyllä nauriiden ylös otettua.
Lähde: Juho Nikulaisen muistiinpanot, Peuran museo.
|
