PATOVEDEN KIERROS kivikaudesta
pajuaikaan
Paavo Korhosen runo:
Nuotta-ankkurista
Soitin Suomeni hyväksi,
Kaupunkini kaunihiksi,
Miehet muutkin verrakseni,
Pokani paremmakseni,
Että kuuluisi kylissä,
Hyvä nimi naapurissa;
Että uusia etuja
Ajateltaisi alati
Talonpojan tarpeheksi
Kansan kaikenkin avuksi. |
 |
Wiel´ on mielessä minulla
Vanha maasepän takoma nuotta-ankkuri.
Vanhan aikainen asia:
Kun en saanut sauvointani
Luotohon lujasti kiini,
Aalto se ajoi venettä,
Viimein viskasi vihuri
Apajalta aivotulta
Toisen kolmannen kohalle.
Perävaaria pelotti,
Torui toisessa nenässä,
Itse noitui nostimilla,
Ajalla saman apajan.
Kyllä kynsiä kolotti
Syksykau`et katkerasti
Puristaissa jäistä puuta,
Kiirehen kirokin pääsi,
Vielä viisikin välistä
Ajalla yh`en apajan.
Miehet muutkin, jos minäkin
Tuskassa hikoilimme
Kiireissä kesämenoissa,
Parven aikana parassa.
Parvet ne pakeni kau`as,
Ei saanut syvälle mennä,
Syvän synnyn tietämättä.
Vaikka vartta jatkettihin
Pitkä salko sauvoimeksi,
Ei se seisonut selällä,
Lievillä lahetvesillä.
Tuot` on tehty tuon ikänsä,
Sitä tuosta tuohon tultu,
Sitä miestä meissä ollut,
Suomen suuressa su`ussa,
Satakunnan kuuluissa,
Joka symmärsi jotakin
Avuksi tämän asian.
Sa´ an yh´eksän alussa
Kerran yksi kelpomiesi
Katseli Halkokarissa,
Havahti hahen perässä
Värkin vähän mahtavamman,
Joka hahta hallitseepi,
Isot laivat lainehissa.
Ajatteli itseksensä:
Eikös vihko viskattava,
Eli raskas rautahäkki
Auttaisi apajamiestä,
Kalamiestä kannattaisi,
Koska suuret suola-laivat,
Ankarat sota-alukset
Haminoissa hallitseepi,
Valkamoissa vallitseepi ?
Jopa kantoi rautakangen
Sillä reisulla rekeensä,
Aivan ankkurin varalle,
Kohta tultua kotiinsa,
Puhui selvästi sepälle,
Haastoi tuota Häyriselle:
"Käännä kanki kaksinkerroin,
Keitä kiini kolminkerroin;
Itse ymmärrät paremmin,
Mitenkä pitäis pitimet
Varustaman varren päähän,
Kiini kiehuman kovasti."
Seppo seisoi ja käveli
Vähän ajan arvelussa;
Pisti piippuhun tupakin,
Kaivoi kuonat ahjostansa,
Käski painella paletta,
Löyhytellä lietsotinta,
Lyötti kangen kappaleiksi,
Alkoi kiiellä kipunat
Yli ahjon aika lailla;
Vaan ei Häyrinen hätäillyt,
Eikä suuttunut Sakari,
Lyytinen lymyhyn mennyt,
Kipunoita kiiltäviä
Säkeniä siitäviä.
Kuluessa kuu`en tiiman,
Ruokavälin väistyessä
Jo tuli kalu kaluksi,
Aivan juuri ankkuriksi.
Naapurit ne ensin nauroi,
Kyläkunta kummitteli
Tuota turhaksi kaluksi,
Joku joukosta sanoopi:
"Elkäte mitänä miehet,
Ehk` on hyö´yksi jokaisen,
Arvattu tämä asia."
Miehet marsi maita myöten,
Toiset juoksi jäitä myöten,
Souti poikki Sonkaria
Katsomaan tätä kalua,
Mikä konsti Koivulassa,
Saatu Sonkarin kylässä:
Seilatessansa selällä
Saavat aikoihin apajan
Syvillä sel`än vesillä,
Kaikilla karin nenillä.
Sepät seurasi perässä
Osoviitan ottamssa.
Pian mahti maahan joutui
Kulkien kylä kylälle,
Pitäjästä pitkin ensin
Rautalammin rannikoita.
Viipymättä Viitasaari,
Kuulusa kalapitäjäs,
Saapi siitä selvän tie`on,
Pian joutui Pielaveelle,
Suonenjoelle sukkelasti,
Kautta Karttulan osasi,
Kuleksella Kuopiohon,
Maaningalle mahtavasti,
Iinsalmehen isosti.
Min´en tie`ä, miss´ on laita
Tämän kuulon kulkemassa,
Tilan tie`än, kuss`on alku,
Kosk`on Koivulan pajassa
Rauta kiini kiehutettu,
Rakennettu ankkuriksi,
Sakari Lyytisen sanalla,
Juuri Jussi Häyriseltä;
Se oli pitäjän seppä,
Konstin oppinut osaava.
Kaikki nuoret nuottamiehet!
Viipymättä viinaryyppy
Laittakate Lyytiselle;
Ei se paljo palkinnoksi,
Mahti maksaapi enemmän.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia. 10. osa.
Paavo Korhosen (s.1775, k. 1840) viisikymmentä runoa ja kuusi
laulua.
Helsinki 1848. Runo 3.
|
