Kerkonjoensuun kulttuuriympäristön kehityksestä
[Varhaisimman pyyntikulttuurin asutuksen jäljet,
Eränkävijöitä ja kierteleviä kaskeajia,
Ensimmäinen asutusjakso, Historiallinen ajanjakso alkaa Kerkonkoskella,
Rajankäyntiä, Sodat ja katovuodet,
Isojako, Kruunun ruotujakolaitos,
Torpat, Mäkituvat, Käsityöläiset,
I maailmansota, Vuoden 1918 sota,
Pulakauden työttömyystyöt, Tiestö,
Kanava, Kaskikausi, Niittytalous,
Peltoviljely, Suoviljely,
Meijerit, Myllyt, Sähköntuotanto,
Teollisuus, Terveydenhoito,
Koulu, Posti, Kaupat,
Pankki]
Seuraavassa yhteenvedossa tuodaan esille ajanjaksoja ja tapahtumia, jotka auttavat ymmärtämään Kerkonjoensuun kylän asutusmaiseman ja rakennetun ympäristön kehittymistä siksi mitä se tänään on.
Yhteenveto perustuu kirjallisiin julkaisuihin (ks. lähteet), vanhoihin karttoihin, kylällä vv. 1997-1999 tehtyihin kyläperinteen nauhoituksiin ja kirjoittajan tekemiin haastatteluihin (muistitieto).
Yhteenveto rajautuu maantieteellisesti Kerkonjoensuun ja etenkin Kerkonkosken, Vesterilän ja Repolan kylien alueelle.
Varhaisimman pyyntikulttuurin asutuksen jäljet
Kerkonjoensuun alueelta on esihistoriallisia löytöjä niukasti. Kivikautisia asuinpaikkoja neoliittiselta ajalta (4200-1300 eKr.) on havaittu enemmänkin Kiesimän kylän alueelta.
Enemmän tietoa asiasta muinaisjäännösinventointi -sivulla ja vesistöhistoria -sivulla.
Kerkonjoen rantamilla ja suojaisissa lahdissa kivikautisten asuinpaikkojen todentamista vaikeuttaa pitkään jatkunut peltoviljely ja melko tiivis rakentaminen. Maan muokkaaminen on hävittänyt jäljet varhaisesta asutuksesta.
Monet nykyisistä talouskeskuksista sijoittuvat 105 metrin korkeudelle merenpinnasta (mpy). Tältä tasolta löytyvät muinaisrannat olivat alueella ajanjaksolla 6000-2000 eKr. eläneiden ihmisten leiriytymispaikkoina. Kivikaudella asuttiin aivan rannan tuntumassa. Nykyisten löytöjen perusteella suosittuja olivat rantojen hiekkaterassit kalaisissa salmissa ja suojaisissa lahdissa avarien vesien äärellä. Kivikauden asutus oli pyyntikulttuureille tyypillisesti kausittaista, koska elanto ei ollut maahan sidottu. Samat leiripaikat olivat käytössä pitkän aikaa.
Varhaisella metallikaudella eli pronssikaudella (1300 - 500 eKr.) Etelä-Suomessa siirryttiin vähitellen karjanhoitoon ja maanviljelyyn. Asutus vakiintui, mutta pyynti oli edelleen tärkeä sivuelinkeino. Viimeistään 500-800 jKr. pyyntiretket ulottuivat nykyisen Pohjois-Savon erämaihin. Kerkonjoensuun seudulla elettiin eräkautta ja erämaita hyödynsivät usean sadan vuoden ajan hämäläiset ja karjalaiset.
Pronssikaudelle viittaavista kiinteistä muinaisjäännöksistä tunnetaan usein rantakallioille ladotut kiviröykkiöt eli ns. Lapinrauniot, joihin tiedetään haudatun niin pronssi- kuin rautakaudella. Kerkonjoensuun kylällä ei näitä tunneta, lähimmät ovat Sonkarin Vihtajärven länsipuolella, Joensuun talon rantakallioilla. Selviä rautakautisia asuinpaikkoja (500 eKr-1323 jKr.) ei Pohjois-Savosta ole vielä tiedossa.
Vaikka pronssi- ja rautakauden esinelöytöjä on niukanlaisesti, ei voi puhua seudun asumattomuudesta. Pyyntikulttuureille ja rautakaudella alkaneelle eränkäynnille tyypillisesti asutus oli osavuotista aina kivikaudelta 1500-luvulle. Arkeologiset tutkimukset, jotka nyt ovat Etelä-Suomeen verrattuna vähäiset, antanevat tulevaisuudessa lisää tietoa tämän alueen esihistoriasta.
Keskiajan lopulla (1500-luku)
hallinnollisten toimien vaikutuksesta asutus muuttui Kerkonjoensuulla kuin
muuallakin Pohjois-Savossa kiinteäksi ja uudenlainen maatalouteen
perustuva kulttuuri alkoi.
Eränkävijöitä ja kierteleviä kaskeajia
Rautalampi oli Hämeen takamaita ja Päijänteen vesistöalueelle kuuluvana alueelle suuntautuivat sinne luonnollisesti hämäläisten erämatkat. Jämsäläiset hallitsivat 1400-luvulle asti Iisveden ja Sonkarin välistä aluetta. Mahdollisesti Kerkonjoensuu oli yksi palstoiksi jaetusta eräalueesta.
Eräretkillä asuttiin omalle miehenosuudelle rakennetussa kalasaunassa ja erämajoissa. Perimätieto ja paikannimet antavat viitteitä paikoista, minne muinoin ovat kalamiehet majansa, kala-aittansa ja riistavarastonsa rakentaneet. Vesiteiden varsilta löytyvät Majaniemet ja Pirttiniemet viittaavat muinaiseen eräasutukseen. Myös pyydyksiin (rito-, ansu-, ansa-, virka- ja hangas-alkuiset) liittyvät nimet saattavat viitata eräkauden metsästysmenetelmiin, joista enää hyvin harvoin löytyy näkyviä muita näkyviä jälkiä kuin pyyntikuoppia. Eräretkillä myös kaskettiin ja valmistettiin rautaa järvimalmista.
Ennen Kustaa Vaasan vuonna 1542 antamaa määräystä, jolla asumattomat erämaat otettiin kruunun omistukseen, luja erämaajärjestelmä oli Pohjois-Hämeen asuttamisen tiellä. Omat erämaat haluttiin pitää vieraitta.
Järvi-Suomelle tyypillisiä rantarakennuksia, kuten kalasaunoja, nuotta- tai verkkokotia ja venevajoja tapaa enää harvoin Niiniveden, Kiesimän tai Sonkarin rannoilta. Keinokuituverkot ja kotitarvenuottauksen kuihtuminen heti viime sotien jälkeen jätti hirsirakenteiset nuottakodat tarpeettomiksi. Nuottasaaret ja nuottaniemet ovat jääneet elämään vain niminä.
Vesterilän kylällä, Niiniveden
rannalla, on muutama pieni lautarakenteinen verkkomökki, kuin myös
pohjoisempana Lamminpään kyläkunnan seutuvilla ja Kampinlahdessa.
Asutuksen leviäminen keskiajalla
Pohjois-Savoon oli tulosta kruunun harjoittamasta määrätietoisesta
asutustoiminnasta. Lisätäkseen verotuloja ja lujittaakseen valtaansa
raja-alueella kruunu tuki uudisasutusta hämäläisten ja savolaisten
erämaissa. Uudisasukkaat saivat elantonsa kaskesta ja pyynnistä,
eritoten kalastuksesta. Vesi- ja suolöytöinä löydetyt sukset, ruuhet
ja reet kertovat pyytäjien liikkumistavoista. Ruuhet koverrettiin tulen
avulla taltoilla männystä tai haavasta.
Lue lisää sivulta: Liikkeellä
vesillä/välineet
Erämaihin muutto houkutteli erityisesti savolaisia, koska heidän maataloutensa perustui ensi sijassa kaskiviljelyyn, jota mieluiten harjoitettiin koskemattomissa havumetsissä. Harjujen ja vesien muodostamat tiet johdattivat Mikkelin ja Pieksämäen suurpitäjien liikaväestöä luoteeseen Päijänteen pohjoisten reittien varsille, myös Kerkonjoensuun alueelle.
Varhaisin tunnettu uudisasutus Kerkonjoensuun alueella muodostui 1500-luvulla Vesterilän kylälle Niiniveden länsirannalle. Asutuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä ympärivuotisesti asuttua taloa. Ensimmäiset kolme taloa sijaitsivat lähekkäin kylätontilla muodostaen ryhmäkylän. Kyläkunnan sijainti Kerkonjoen suun eteläpuolella on arvatenkin antanut nimensä nykyiselle rekisterikylälle.
Melko tarkalleen entisillä paikoillaan säilyneet Vesterilän vanhimpien tilojen talouskeskukset sijaitsevat korkeudella 105 mpy ja ovat noin 170-220 m etäisyydellä rannasta.
Asutuksen alkuvaiheessa oli tyypillistä että talot sijoittuivat hajalleen salmien rannoille tai jokien suulle - yleensäkin rantojen lähelle, missä kalastusmahdollisuudet olivat hyvät. Asuinpaikan valintaan vaikutti vielä paljolti samat asiat kuin pyyntikauden ihmisillä. Mahdollisesti ensimmäiset asuinpaikat perustettiin myös likelle entisiä erämajoja ja kaskimaita, joita varmaan olivat muinaisten lahdenpohjien hedelmälliset lehtomaat.
Kaskikulttuuria kuvaavat rasi-
tai viljannimialkuiset sekä aho-loppuiset nimet.
Historiallinen ajanjakso alkaa Kerkonkoskella
Mahdollisesti ensimmäiset historialliset Kerkonjoensuun kylän asutuksesta kertovat lähteet ovat 1500-luvun loppupuolella tehdyt erämaiden omistusluettelot. Vuoden 1561 luettelon mukaan Kerkonjoensuun Pänttärintaipaleessa Mattilassa (n:o 13) asui Tuomas Korhonen. Vesterilän kylän kolme taloa mainitaan seuraavien vuosikymmenten eräluetteloissa. Tuolta ajalta on käytettävissä myös vero- ja maakirjat.
Vesterilän kylä on säilynyt
pääpiirteissään samalla paikalla 1500-luvulta saakka. Vanhat
talouskeskukset sijaitsevat harvakseltaan rinnakkain Niiniveden
rantapenkereellä niin kuin noin 500 vuotta sitten. Vaikka rakennuskanta
on suurelta osin 1900-luvulta ja korjausten myötä muuntunutta kylän
rakenne on säilynyt ja ilmentää maankäytön historiallista jatkuvuutta
- historiallisen ajan alkua Kerkonjoensuun kylällä.
Rautalammin reitin vesistö oli Hämeen erämaita ja myös osa Ruotsin valtakunnan itäistä rajaseutua. Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 raja vedettiin Savonlinnan tienoilta Haukivettä pitkin kohti luodetta Pohjanmaalle Pattijokeen. Tunnettuja rajapaikkoja olivat Kolimankoski Viitasaarella ja Äyskoski Tervossa. Kerkonjoensuun seutu jäi Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin puolelle.
Valtakunnan raja siirtyi vielä muutaman kerran, kuin myös Hämeen ja Savon maakuntarajan paikka. Useiden rajakiistojen ja rajankäyntien jälkeen v. 1452 Viipurin herra Kaarle Knuutinpoika vahvisti maakuntarajan, jonka yksi tunnetuista rajamerkeistä on Kuninkaapöytäkivi Iisveden kuninkaansaaressa. Savolaiset saivat lisäalueita Rautalammin reitin vesillä. Kerkonkosken seutu jäi edelleen hämäläisille.
Paikoin nykyisten maakirjakylien
rajat noudattelevat eräalueiden rajoja. Päätelmän on tehnyt Veijo
Saloheimo Rautalammin historiassa, jossa hän selvittää viiden
kyläkunnan rajoja. Yksi niistä oli Kerkonjoensuu. Nykyisten
Kerkonjoensuun ja Sonkarinsaaren maarekisterikylien rajankäynnistä on
säilynyt kirjallinen lähde vuodelta 1553. Tuolloin annetussa tuomiossa
kylien raja merkkeineen kulki Korpiniemessä, Kiesimäntaipaleessa,
Väärässämännyssä, Murtomäessä ja Teräväpääkivessä.
Väärämänty kasvoi erään myöhemmän ilmoituksen mukaan
Lehtosaaressa. Teräväpääkivi taas on Vihtalahden etelärannalla
Niiniveden puolella. Rajamerkit käyvät yksiin nykyisen rajan kanssa.
Taloluvun kasvu pysähtyi ja taloja autioitui 1600-luvun alkupuolella. Syynä olivat Ruotsin valtakunnan käymät sodat kuten nuijasota, 30-vuotinen sota ja niitä seuranneet nälkäajat. Lisäksi talonpoikien elämää kurjisti koko 1600-luvun viileät säät, josta seurasi pahoja katovuosia. Pahimpia nälkävuosia koettiin 1690-luvulla, jolloin nälkään ja kulkutauteihin kuoli noin neljännes koko maan väestöstä. Pahimpien vuosien välisenä aikana 1620-1680 syntyi Vesterilään yksi uusi talo vanhaa tilaa jakamalla.
Vuonna 1700 puhkesi suuri pohjan sota, joka päättyi v. 1709 Ruotsin tappioon. Tästä alkoi Suomessa seitsenvuotinen venäläismiehitys. Isoviha kesti Uudenkaupungin rauhantekoon vuoteen 1721.
Miehityksen aikana Rautalammin väestö väheni viidenneksellä; väestö asui piilopirteissään tai pakeni muualle, miehiä vietiin niin Venäjän kuin Ruotsin sotaväkeen ja Venäjälle myös rakennustöihin. Vuonna 1714 Vesterilän talo Vesterilän kylällä joutui hävityksen kohteeksi. Talo rakennuksineen ja tavaroineen poltettiin.
1700-luvulla talolliset pyrkivät saamaan tilojaan perintötiloiksi. Kerkonjoensuun kylällä perinnöksiostettiin Sorri, Hytölä ja Pänttärintaipale. Vuonna 1771 valtio lakkautti perinnöksiostot.
Isonjaon toimitukset saatiin valmiiksi Kerkonjoensuun kylällä vv. 1786-1809. Keskiajalla kolmitaloiseksi jakautunut kylä oli saanut noin 200 vuoden aikana kaksi taloa lisää. Niistä yksi oli siirretty Kerkonniemelle Pänttärintaipaleelle menevän talvitien varteen. Isossajaossa Kerkonjoensuun l. Vesterilän tilaluku kasvoi voimakkaasti. Viiden aikaisemman tilan sijaan kylä jaettiin nyt 20:ksi kantatilaksi. Koska pääkylässä talot muodostivat tiiviin ryhmäkylän oli osa tiloista siirrettävä pois pääkylältä. Kantatilojen talouskeskuksen säilyivät entisillä paikoillaan.
Isossajaossa Sorrin kantatalo jakautui kolmeen osaan: Sorri (n:o 2) jäi pääkylälle, Huttula (1) perustettiin Kerkonkoskelle ja Kieräniemi (3) Kiesimän pohjoisrannalle.
Vesterilä jakautui neljään osaan. Vesterilä (4) jäi pääkylälle, yksi tila oli vanhastaan Kerkonniemessä (5), yksi siirrettin Kampinmäkeen (6) ja neljäs kylän pohjoisrajalle Niiniveden rannalle Pilkanlahteen (7).
Paanala jakautui neljään osaan. Yksi osa (8) jäi pääkylälle, Saikarilla sijainneiden torppien paikoille muodostettiin kaksi tilaa: Ruokoniemi (10) ja Naulakaari (11). Kolmas uudistalo Röntylä (9) muodostettiin Kiesimäjärven etelärannalle.
Hytölä (13) jaettiin neljäksi tilaksi. Yksi tilanosa Tiitilä (12) jäi pääkylälle, Lautakotala (14) ja Heimola (15) siirrettiin Kerkonjoen alajuoksun pohjoispuolelle.
Ennen isoajakoa oli Kiesimänjärven itäpäähän ehditty perustaa Vesterilän talosta käsin uudistila Honkakaari (16), joka jakautui pian kahtia toisen puolikkaan saadessa tilansa Myllymäkeen (17) Kerkonkosken pohjoisrannalle.
Jokaiselle vanhalle kantatalolle jäi rantaviivaa Niiniveden puolella, kun isossajaossa kyläkunta viipaloitiin itä-länsisuunnassa viiteen osaan. Maat ovat kapeimmillaan entisen kylätontin kohdalla. Keskimmäisillä taloilla rantaviivaan on noin 100 metriä. Vesterilän kylä säilytti isostajaosta huolimatta entisen ryhmäkylän luonteensa.
Kerkonkosken kylän rakentuminen
joen varteen alkoi isonjaon myötä. Kapeikon rannalle muodostettiin 6
uutta tilaa, joiden maat rajautuivat etelässä jokeen, Koskenlahteen tai
joensuuhun. Joen pohjoisrannalla ollut Kerkonniemen yksinäistalo sai
rinnalleen taloja, jotka ryhmittyivät ilmeisesti jo tuolloin
Kerkonniemeltä Kerkonkosken myllylle johtaneen kärrytien varteen
väljäksi rantakyläksi.
1600-luvun lopulla Ruotsi-kuningas Kaarle XI yhtenäisti ns. ruotujärjestelmän armeijalle. Ruotutalot palkkasivat yhden sotilaan, joka sai palkkansa ruotutorpan muodossa asuntoetuineen ja viljelystuloineen. Sotilaan asunnokseen saama torppa oli ennen isojakoa yleensä yhteismailla. Isojaon jälkeen yhteismaat poistuivat ja sotilastorppajärjestystä uusittiin. Joskus torppa jouduttiin siirtämään uuden talon alta tai tila, jonka maille torppa isossajaossa jäi peri korvauksia ruodun muilta osakkailta.
Monet sotilastorpat autioituivat Suuren Pohjan sodan jälkeen vv. 1700-1721. Ruotusotamiehiä ylläpidettiin kuitenkin koko 1700-luvun. Ruotujakoisen sotaväen viimeiseksi suureksi sotanäyttämöksi jäi Suomen sota vv. 1808-1809, jonka tuloksena Suomi joutui Venäjän keisarin alaisuuteen.
Kerkonjoensuun kylällä sijaitsi sotilastorppa 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Vesterilästä Kerkonkoskelle menevän tien varressa nykyisen Aution paikkeilla. Torppa mainitaan isonjaon jakotoimituskirjassa osana Paanalan tilaa (Soldaten Fris tomt). Sotilaalla oli myös peltoa ja niittyä. Paanalan tila muodosti 1600-luvun lopulla ruodun 106 Pänttärintaipaleen ja Hytölän talojen kanssa. Kerkonjoensuun Sorri ja Vesterilä muodostivat ruodun 107 yhdessä Sonkarinsaaren Isokorholan kanssa.
Sotaväessa ruotusotilaille
annettiin sotilasnimi. Se johdettiin usein ruodun kotikylästä.
Kerkonjoensuun ruodusta tulevalle miehelle annettiin nimeksi Åberg tai
Åfäldt (Å=joki) ja Juurikkaniemeläiselle sotilaalle Rotengren
(juurenhaara) tai Stubbudd (kantoniemi).
Ennen isojakoa (1780) Vesterilän kylän Paanalan talolla oli Saikarilla kaksi torppaa. Vesterilän kylältä Kerkonkoskelle johtavan tien varressa oli sotilastorpan lisäksi myös yksi verotorppa. Nämä sijoittuvat nykyisen Autio -nimisen talon paikkeille. 1800-luvulla torppareiden määrä kasvoi Kerkonjoensuun kylällä
Talonpojat saivat oikeuden perustaa torppia mailleen vuonna 1743 ja kruununtilalliset vuonna 1757. Torppa oli päätilan osa, joka oli vuokrattu maanviljelystä varten. Sopimukset olivat aluksi suullisia, vuokrana torppari maksoi isännälle osan sadosta ja teki tälle sovitun määrän päivätyötä eli taksvärkkiä. Torppareiden tapaan lampuoti on myös vuokraviljelijä. Hän oli rälssi- tai maakirjatilan vuokraaja, kun taas torppari oli tilan osan vuokraaja.
Torppia syntyi erityisesti 1800-luvulla voimakkaan väestönkasvun ja tilakoon jakamisrajoituksien vuoksi. Kantatiloja ei voinut lohkoa kovin pieniksi tiloiksi, mikä pakotti myös kantatilan nuoremmat pojat torppareiksi. Vuoden 1852 halkomisasetus määräsi, että tilan oli kyettävä elättämään vähintään viisi täysi-ikäistä, vuonna 1863 lukumäärää laskettiin kolmeen, mutta se ei vaikuttanut tilamääriin. Tilattomalla väestöllä ei ollut varoja riittävän suurien tilojen ostamiseen. Uusien tilojen perustamista edisti vasta v. 1895 annettu asetus, joka salli lohkoa itsenäiseksi tilaksi maa-alueen, joka oli enintään 10 ha veronkannettavaa maata. Asetus auttoi erityisesti vähäväkisiä oman tilan hankinnassa. Myös v. 1898 perustettu tilattoman väestön lainarahasto tuki tilattomia oman maapalan saannissa.
Torpat lisäsivät uudisviljelysten määrää ja levittivät asutusta laajemmalle alueelle. Kun isojaon jälkeisenä rauhallisena aikana väkimäärän kasvaessa kylän lähimetsät oli pian kaskettu ja siirtyminen peltoviljelyyn alkoi, asutuksen oli laajennuttava entisille kaskimaille ja niittypalstoille. Kaukaisimmille maille perustettiin torppia, jotka aikanaan itsenäistyivät tiloiksi.
Laki vuokra-alueiden
lunastamisesta annettiin v. 1918. Tämän ns. Torpparilain myötä
jokainen yksityismaalla asunut torppari sai oikeuden lunastaa maa-alan
itselleen maanomistajan tahdosta riippumatta. Torppari sai tavallisesti
lunastaa 10 ha viljelyä maata ja korkeintaan 20 ha metsää.
Vuokratilojen itsenäistyminen lisäsi uudisraivausta.
Kerkonjoensuun alueella oli myös mäkitupalaisia. Asuinrakennukset olivat tavallisesti hirsirakenteisia yksinäistupia. Pihapiiriin kuului myös varastorakennus ja sauna joskus myös pieni karjasuoja.
Mäkitupa oli vuokralle annettu asuntotontti, jonka ala oli kuitenkin liian pieni pääelinkeinona harjoitettavaa maanviljelystä varten. Mäkitupalaiset tekivät päätöitä tilallisille tai torppareille. Heistä monet olivat myös erilaisia ammatinharjoittajia, jotka saivat pääosan ansiotuloista muusta kuin vuokrapalstalta.
Vuonna 1898 perustettiin
tilattoman väestön lainarahasto, joka auttoi tilattomia oman maapalan
saannissa. Vuoden 1918 Torpparilain myötä yli 5 vuotta taloa pitänyt
mäkitupalainen sai lunastaa alle 2 ha:n palstansa (ei metsää) itselleen
maanomistajan tahdosta riippumatta. Vuonna 1924 Lex Kallio
asutustoimintalakina auttoi tilattomia maan hankinnassa.
Käsityöläiset kuten esim. sepät, suutarit, tinurit jne. kulkivat maataloissa harjoittamassa ammattiaan. He asuivat tiloilla tai vaatimattomasti vuokratuilla asuntotonteilla pienissä mökeissä (mäkutuvat), joita ei kylillä ole juurikaan säilynyt.
Kerkonkosken kylällä Kerkontien
varressa oleva taitekattoinen keltainen hirsimökki muistetaan edelleen
räätäli Halosen asuntona. Räätälin mökki on säilynyt myös
Vesterilän kylällä Paanalan pohjoispuolella. Rakennus valmistui
1920/30-luvulla. Nahkurin rakennukset Kerkonjoen varresta on purettu ja
korvattu uusilla. Suutari- Jussin mökki sijaitsi Jussinniemellä
Kerkonjoen pohjoisrannalla.
Kerkonkoskella on säilynyt 1. maailmansodan aikaisia venäläisten kaivamia kenttälinnoituksia. Venäjä pelkäsi saksalaisten nousevan maihin Pohjanlahden rannikolla ja tätä tietä uhkaavan Pietaria. Järvi-Suomen kannaksia alettiin varustaa kenttälinnoituksin.
Taisteluhautoja rakennettiin vuosina 1914-1916 mm. Kerkonkosken, Kiesimän ja Temin kannaksille. Kerkonkoskella kaivannot tehtiin Kerkonkosken eteläpuolelle ilmeisesti vesiväylän koko pituudelta.
Taisteluhaudat ovat monin paikoin
jääneet rakentamisen jalkoihin, niitä on myös täytetty kivin. Hyvin
säilynyt kokonaisuus taisteluhautoja ja korsukaivantoja on
Sillanmäellä. Paikka sijaitsee Kerkonkosken itäpuolella joen
etelärannalla Taisteluhaudoista on säilynyt pätkiä myös Mertalan
viereisessä metsässä ja Koipiniementien varressa.
Vuoden 1918 sotatapahtumat eivät yltäneet Rautalammille. Kunnasta lähti kylläkin miehiä vapaaehtoisena taistelemaan valkoisten puolelle. Kerkonkoski oli ainoa kylä Rautalammilla, jossa virisi vuoden 1917 marraskuussa työväen järjestyskaartihanke. Kaarti teki vuoden 1918 helmikuussa hyökkäyksen kirkolle sijoittuneen suojeluskunnan elintarvikehuollon katkaisemiseksi, mutta isku ei onnistunut. Kaartin toiminta ilmeisesti lakkasi iskun jälkeisiin pidätyksiin.
Kerkonkosken teollisuusyhdyskuntataustaisella kylällä oli virinnyt kiinnostusta työväenliikettä kohtaan 1900-luvun alussa. Yhdistys perustettiin v. 1905. Talo valmistui v. 1911 Rautalammintien varteen Lähdeahon lähelle. Hirsirakenteinen talon pinta-ala oli 120 m2. Rakennuksessa oli sali, ravintola, näyttämö ja putka. Yhdistys lakkautettiin v. 1931.
Kerkonkosken
Sosiaalidemokraattinen työväenyhdistys perustettiin v. 1933. Yhdistys
anoi lakkautetun Kerkonkosken Ty:n taloa omistukseensa ja sai sen v. 1948.
Yhdistys rakensi kesätoimintaa varten tanssilavan. Taloudellinen toiminta
ei kannattanut ja niin yhdistys myi talon ja myöhemmin lavan
1960-luvulla. Rakennus on sittemmin purettu ja paikalla on asuintalo.
Kaksikymmentäluvun lopulta 1930-luvulle jatkuneen taloudellisen laskukauden aikana ihmisten toimeentulon edistämiseksi järjestettiin yhteiskunnan taholta työllisyystöitä, jotka usein olivat tienrakennustöitä tai muita infrastruktuurin parantamishankkeita.
Tyyrinvirran kyläkunta pani alulle Rastunsuon kuivatushankkeen. Tyyrinvirran kylän pellot Rastunsuon eteläpuolella kärsivät liiasta kosteudesta ja olivat usein kesäisin veden alla. Työttömyys koetteli kuntaa ja työllisyyssyistä kunta kannatti Rastunjärven ja Lonkarin välistä ojitushanketta, joka alkoi v. 1932 kestäen vuoteen 1936. Rastunoja kaivettiin lapioin ja työhön osallistui toistasataa miestä, joukossa paikkakuntalaisia ja muualta tulleita.
Rastunsuon kuivattaminen alkoi
ojan kaivuulla Rastunjärven ja Lonkarinjärven välille. Rastunjärvi
kuivattiin, samoin sen lähellä ollut Suolampi eli Rastunlampi.
Myöhemmin toteutettiin varsinainen Rastunsuon ojitus.
Vuoden 1752 karttaan Rautalambi Sochns Medlersta Del on merkitty pisteviivalla talvitiet, joista maaosuudet saattoivat olla myös kesäteinä. Vesannon Sonkarinsaaren suunnalta on tullut tie Palvavuoren itäpuolitse etelään Sillanmäen paikkeille. Joen yli oli silta ja tie jatkui Vesterilään haarautuen siellä Tervon suuntaan. Isojakokarttaan (1780) joen ylittävä silta on merkitty. Repolan kylällä tieltä erkani myös talvitie Kerkonniemen kautta Hietaharjun ja Orisaaren pohjoispuolitse Pänttärintaipaleelle eli Saikarille ja sieltä Haapamäkeen.
Tästä Vesannon suuntaan pitkin Rokkalan selkämää kulkevasti tiestä kylällä tunnetaan myös nimitys Rahtitie. Tien varressa oli tietty kivi tai puu virstan merkkinä. Tie oli Rokkalan niittytienä vielä sotien jälkeen. Viime vuosikymmeninä tie on jäänyt pois käytöstä.
Vesterilän kylältä on varmasti kuljettu myös joen etelärantaa Kerkonjoen myllyille. Tie on haarautunut kosken suuntaan nykyisen Aution talon jälkeen. Veijo Saloheimo mainitsee Rautalammin kirjassa, että sotilastorppa ja verotorppa sijaitsivat Kerkonkosken myllylle vievän tien varressa 1750-luvulla. 1890-luvulla kunta pohjasi ja ojitti tien Kerkonkoskelta Paanalan koululle. Maantietie valmistui v. 1900. Repolan kylältä lapset kulkivat Paanalan kouluun Sillanmäen kautta vanhaa tietä pitkin. Viimeksi sillan kohdalla oli lossi. Tie on jäänyt pois käytöstä.
Pitäjänkartta 1840-luvulta antaa epätarkan kuvan Kerkonjoensuun eri kyläkuntien tietilanteesta, koska kartta muodostuu erilaisella tarkkuudella ja todennäköisesti myös eriaikoina tehdyistä kartoista (tilakohtaisista).
Pitäjänkarttaan on kuitenkin merkitty maantie Rautalammilta Vesannolle. Tien rakentaminen alkoi jo 1848 ja se saatiin hevosella ajettavaan kuntoon. Vuonna 1859 tietä rakennettiin hätäaputyönä. Tien linjausta on myöhemmin 1900-luvulla oikaistu mm. Kerkonkosken taajaman, Myllymäen ja Mutkalan kohdalla. Kerkonkosken kylätaajaman kohdalle tehty ohitustie ja korkean maantiesillan rakentaminen vaikuttivat merkittävästi kylän ilmeeseen ja sisäiseen liikenteeseen. Vanha kyläraitti katkaistiin kun kääntösilta purettiin pois. Näin ollen myös kevytliikenne siirtyi käyttämään maantiesiltaa. Kosken eteläpuolella Iisveden ja Rautalammintien linjaus muuttui hieman. Vanhat tieosuudet ovat jääneet kylän sisäiseksi katuverkoksi.
Honkakaarteen, Huttulan ja Kampinmäen kantatilojen mailla näkyy kärryteitä, joista monet on paikannettavissa vuoden 1987 peruskartalta joko yksityisteinä, maanteinä tai polkuina. Nykyinen Huttulantie on merkitty karttaan. Tie jatkuu Jussinniemeen ja sieltä Koskenlahteen. Myös Myllymäeltä luoteeseen Palvaniemeen on kuljettu pitkin kuivaa selännettä, jossa kulkureitti on edelleen olemassa polkuna.
Majatalo- ja kyytilaitos jäi virattomaksi 1920-luvulla, kun autoliikenne syrjäytti hevoskyydin. Rautalammintien varressa komeiden koivujen katveessa on majatalona toiminut Virkon talo.
Kerkonkoskelta Kiesimälle rakennettiin kyläläisten toimesta kärrytie 1890-luvulla. Kunta myönsi tien kunnostamiseen avustuksen v. 1907. Koipiniemen ja Mustanniemen välille kyläläiset tekivät tien 1910-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina tie yhdistettiin Kerkonkoskelle hätäaputyönä. Nykyinen Kerkonkoski-Koipiniemi -maantie rakennettiin jälleenrakennuskauden työllisyystöinä viime sotien jälkeen.
Kerkonkosken - Vaajasalmen välinen maantie toteutui 1950-luvulla. Tiehanketta oli viritelty jo 1910-luvulla, ja uudelleen 1930-luvulla. Uutelasta oli ollut kärrytie talojen kautta Vesterilään.
Maakaupan vapautuminen toi
maaseudun asukkaille lainmukaisen mahdollisuuden saada kauppapalveluja
omalle kylälle. Tarvittiin rahtiliikennettä ja 1800-luvulla
tavarankuljetus tapahtui vesitse. Laivat alkoivat tuoda kauppiaiden
myyntitavarat kylien laivalaitureille. Hietaharjun hiekkarannalle
rakennettiin laivalaiturit - jokaiselle laivalla oma (3 kpl). Laitureiden
luona oli kauppiaiden tavaramakasiinit. Viimeistään tuolloin nykyinen
tie Repolan kylän poikki Hietaharjuun saakka syntyi.
Kanavatyömaan ajan rakennustyömiehiä perheineen asui Kerkonkosken taloissa. Työmaa kesti Iisveden-Konneveden-Keiteleen vesistöjen välinen kanavaväylän pituus on 25,5 km. Kerkonkosken kanava yhdistää Kiesimäjärven ja Niiniveden, joiden välinen erotus vaihtelee 3,34-3,20 m välillä. Kerkonkosken kanavan ruoppaustyöt alkoivat v. 1919. Kanavaa varten Kerkonjokea perattiin n. 5 km pituinen matka. Kanavaa on jälkeenpäinkin ruopattu, viimeksi v. 1975. Ruoppaustöiden jäljiltä ranta-alueille nostettiin paljon maata, kiviä ja lietettä, mikä on vaikuttanut myös ranta-alueiden maankäyttöön. Maapenkat on otettu rakennusmaiksi ja lietealtaat raivattu pelloiksi.
Kerkonkosken kanava valmistui v.
1927. Yksikamarisen sulun mittasuhteet ja sulkutekniikka ovat edelleen
alkuperäiset 1920-luvulta. Koko väylälle rakennetut sulut erosivat
aikaisemmin rakennetuista sillä, että vettä ei lasketa porteissa
olevien luukkujen kautta, vaan veden kulku tapahtuu sulkumuureissa olevien
johtojen sisällä. Vuonna 1980 sulku automatisointiin
itsepalvelukanavaksi. Vuonna 1996 kosken yläpuolelle rakennettiin uusi
säännöstelypato ja kalaportti.
Kanavan valmistuttua ryki eli laivalaituri oli kosken alapuolella.
Laivalaitureita oli myös mm. Vaajasalmessa, Lehtolanrannassa, Toivialan
ja Lamminpään rannassa ja Jynkässä (Vihtalahti).
Niiniveden puoleiseen saaressa ns. kanavasaaressa on kanavamiehistön asuinrakennus, sauna- ja ulkorakennus vuosilta 1920-21. Samana vuonna valmistui kanavan etelärannalle kanavakasöörin asuin- ja toimistorakennus, joka korvattiin nykyisellä tiilirakennuksella v. 1969. Kanava- ja rautatieasema-alueilla rakennusten suunnittelijoina toimivat samat insinöörit tai arkkitehdit. Kuopion piirissä suunnittelijoihin kuului mm. Kerkonkosken kanavan rakennukset suunnitellut arkkitehti Thure Hellström.
Höyryvoimakaudella niin rautatieasemien kuin kanavienkin ympäristö tuli pitää avoimena, koska tulipalon vaara vaani piipuista savun mukana lentävissä kipinöissä. Suoja-alueen rajalle istutettiin tavallisesti koivuja. Lehtipuut kestivät havupuita paremmin höyrylaivojen piipuista tupruavan savun eivätkä olleet yhtä herkkiä syttymään kipinästä kuin havupuut.
Kanava-alueiden kaunistamiseen
alettiin kiinnittää huomiota ensimmäisenä Saimaan kanavalla. Saimaan
kanavan puutarhuri Martti Parikka suunnitteli myös Kerkonkosken kanavan
koristeistutukset. Kanavat olivatkin puistokulttuurin airuena maaseudulla
ja eikä ihme, että kanaville tehtiin ja tehdään edelleen huviretkiä.
Maatalous
Savolainen kaskiviljely oli monimuotoista. Käytössä oli ainakin neljä toisistaan selvästi eroavaa menetelmää: 1. tavallinen kaski, 2. rieskamaa l. tulimaa 3. huuhta l. ylipalo ja 4. pykälikkömaa. Menetelmät erosivat sen mukaan tehtiinkö kaski lehti- vai havupuuvaltaiseen metsään. Eroa oli myös polton, kylvön ja uudelleenkäytön ajoittamisessa. Pykälöimisellä eli puun kuoren poistamisella havupuut tapettiin pystyyn. Kuivuva puu ja juuristo kuohkeutti raakahumuskerroksen. Näin poltto oli tehokkaampaa.
Kertaalleen kaskeamista pystyi harjoittamaan erämatkoilla. Asutuksen vakiinnuttua ja kylien muodostuessa siirryttiin kaskeamiskiertoon. Kaskesta otettiin kolmekin satoa: ruis, ohra ja kaura. Vanha syysruis l. korpiruis oli pienijyväinen, mutta huomattavan hedelmällinen; yhdestä siemenestä saattoi kehittyä 40, jopa 80-90 tähkäpäätä. Kun kaskimaa jätettiin metsittymään, työnsi se ensi tiheätä, mehevää heinää. Karjan laiduntaminen hidasti metsän kasvua, mutta vähitellen alue umpeutui lehtipuumetsäksi. Ahona alue pysyi kymmenisen vuotta. Viljavimmat kaskialat talojen ja kylien liepeillä raivattiin pelloiksi, kauempana sijaitsevat alat pidettiin avoimina niittämällä ja laiduntamalla.
Vuonna 1775 Savossa ja Karjalassa kiellettiin viertopuiden käyttö, mikä käytännössä merkitsi kaskeamiskieltoa. Vuonna 1796 Savo ja Karjala saivat erivapauden jatkaa kaskeamista. Koko 1800-luvun kaskiviljely piti puolensa. Kerkonjoensuunkin viimeiset kasket lienevät palaneet vielä 1900-luvun alussa.
Siellä missä vielä 1900-luvun alkupuolella pidettiin avoimena kaskimaille syntyneet ahot, voi olla löydettävissä kaskimaalle kasvaneita vanhoja koivikoita ja lepikoita. Paikoinhan viimeiset kasket poltettiin niinkin myöhään kuin 1930-luvun alussa. Noin nelisenkymmentä vuotta sitten oli tavallista että kaadetut koivikot istutettiin yleensä kuuselle tai männylle. Itäsuomalaiset metsät muuttuivat uudelleen havupuuvaltaisiksi metsiksi. Nyt viime vuosikymmenenä koivun arvo on taas noussut ja istutuskoivikoita näkee erityisesti asutuksen lähellä.
Peltoviljely tarvitsi karjaa pellon lannoittamiseksi. Luonnonniittyjä oli vesijätöillä järvien luoteispäässä sekä alavilla jokivarsilla. Näitä jaettiin talojen kesken jo 1500-luvulla, ja kaukonautinta jatkui 1800-luvulle asti. Heinäntuoton lisäämiseksi jo 1700-luvulla aloitettiin Itä-Suomelle ominaiset järvenlaskut. Luonnonheinän tuotanto ei kuitenkaan riittänyt 1800-luvun kasvavalle kotieläinkannalle ja rehuntuotannossa siirryttiin vähitellen heinänviljelyyn.
Niittykulttuurin luoma maisema on muuttunut. Enimmät vesijätöt ja suoviljelykset ovat vakiintuneet pelloiksi. Syrjäiset ja konekorjuulle käymättömät luonnonniityt ja vesijätöt ovat pajuttuneet.
Luhta-, tammi- ja sara -nimet juontuvat niittykäytöstä.
Rautalampi liittyi Kuopion läänin maanviljelysseuraan v. 1861. Liittymisen myötä lääniin palkattu lääninagronomi ulotti maataloudellisen neuvontatyönsä myös Rautalammille. Kuopioon perustettiin näihin aikoihin myös maanviljelyskoulu.
Peltoviljelyksen kehittämiseen panostettiin neuvontatyössä Tämä merkitsi näin ollen myös keskittymistä lannoitetta tuottavaan karjanhoitoon ja sitä sivuaviin asioihin kuten karjanhoitoon, navettarakennuksiin, niitynhoitoon, heinänsiemenenkylvöön ja maidonkäsittelyyn. Myös peltojen salaojituksessa ja suoviljelyssä oli oppimista. Rautalammilla vaikutti 1800-luvun puolivälin jälkeen Lassilan H.B.Westzynthius, joka v. 1860 valittiin Kuopion läänin maanviljelysseuran Rautalammin piirin johtokuntaan. Heinsuon alueella Lassilan herra aloitti 1870-luvulla niittyjen ja peltojen raivaukset. Rastunsuon laidan suoperäiset alueet muuttuivat viljavaksi peltoaukeaksi.
Neuvontatyön myötä entisten ns. sekasontanavettojen sijaan alettiin rakentaa luontinavettoja hirrestä tai kivestä. Kerkonjoensuun kylällä muurattiin useita luonnonkivisiä navettarakennuksia, joita on myös edelleen säilynyt.
Kerkonjoensuun viljelykset ovat
hikevien moreeniselänteiden lämpimillä rinteillä rantojen
läheisyydessä. Monet peltomaista on noin 9700-5500 vuotta sitten
paljastuneilla vesijättömailla. Rantapellot ovat noin 6000 vuoden
takaisen Muinais-Päijänteen rantakorkeuden 105 metrin tuntumassa ja
alapuolella kuten Repolan kylän rantapellot ja erityisesti Kortesuon
pelto, Luodenurkka ja Ukonmäen rantapellot. Laajimpia tällaisia
viljelyksiä ovat Rastunsuon pellot. Pelloilta löytyvät pitkänomaiset
muita kivisemmät alueet ovat usein entisiä rantakivikoita kuten
esimerkiksi Vesterilän pelloilla.
Lue pinnan muodosta: www.ymparisto.fi/aluekayt/kulttymp/psa/kylilla/geomorfo.htm
Kerkonjoensuun kylällä ovat tavallisia soille tai suoperäiseen maahan raivatut pellot. Soita ryhdyttiin raivaamaan heinämaiksi luonnonniittyjen riittämättömyyden vuoksi kohta isojaon jälkeen. Suoviljelyksestä otettiin ensin 2-3 viljasatoa ja sitten se jätettiin heinänkasvuun. Niitä hyödynnettiin siis pääasiassa heinämaina. Pellot olivat ylämailla tosin ei mäkirinteillä vaan enemmänkin rantojen läheisyydessä kumpareisilla mailla.
Suoviljely sai jalansijaa 1800-luvun loppupuolella ja suurin osa Kerkonjoensuun suoviljelyksistä on 1900-luvun vaihteesta.
Useimmat suoviljelykset ovat entisillä Yoldiameren ja Anculysjärven vesijättömailla 105 metrin yläpuolella melko kaukana nykyisistä rannoista.
Melkoinen osa soille raivatuista pelloista on viime vuosikymmeninä metsitetty.
Maidonkäsittelyn puutteet koskivat siisteyttä ja laatua. Voin laatu vaihteli tekijänsä mukaan. Voinvalmistus keskitettiin tilaa suurempiin yksikköihin, meijereihin.
Yksityiset isännät olivat Kerkonkoskella perustaneet meijeriliikkeitä jo 1890-luvulla. Ensimmäisen meijerin perusti A. Halonen. Hänen työtään jatkoi Ville Karhunen. Toisen meijerin perusti suonenjokelainen kauppias Suikonen. Talolliset tulivat pian kauppiaiden rinnalle muodostaen yhtiömeijereitä.
Kerkonkosken osuusmeijerihanke laitettiin alulle vuonna 1901. Toiminta saatiin käyntiin vuonna 1904. Kerkonkosken Meijeri osuuskunta muodostui paikallisista talollisista. Vuonna 1926 Meijeri osuuskunta osti Ahlströmin omistaman tilan päärakennuksen. Meijerin voimanlähteenä oli höyrykone. Sille rakennettu tiilinen rakennus on purettu pois. Päärakennus on viimeiset 50 vuotta ollut yksityisasuntona. Talon edellinen asukas oli seppä, joka oli rakentanut vanhasta meijerisalista pajan. Tästä juontaa talon nykyinen nimi Pajala.
Vuonna 1905 rakennettiin Laitala Palokankaan entisestä asuinrakennuksesta Kerkonjoen rantatontille. Rakennuksessa toimi paikallinen osuusmeijeri. Sen jälkeen rakennus on toiminut alaluokkana, terveystalona ja viimeksi yksityisasuntona.
Rautalammin pitäjän kahdesta myllystä 1600-luvulla toinen toimi Kerkonkoskella, mutta mylly ehti rappeutua ennen seuraavaa laitosta. Kosken niskapuolella oli 1700-luvulla kymmenkunnan Vesterilän talon yhteinen mylly. Vuonna 1789 Juho Ikäheimonen ja Heikki Sorri rakensivat vanhaa myllyä hieman alemmaksi omansa. Paavo Korhonen on tehnyt runon Kerkonkosken myllystä, joka paloi 1833. Kyseessä lienee Ylä-Mylly. Runon mukaan uusi mylly rakennettiin pian uudelleen. Vuonna 1852 Paul Wahl ja Hackman & Kumpp. vuokrasivat Kerkonjoensuun kyläläisiltä Kerkonkosken ja ylemmän myllyn 50 vuodeksi.
Nykyinen myllyrakennuksen ikää ei varmasti tiedetä. Se on joko 1830/40-luvulta (runo) tai toisen lähteen mukaan 1920-luvulta. Myllyrakennukseen asennettiin 1920-luvulla tasavirtageneraattori jauhamaan sähköä. Viimeiset viljat jauhettiin myllyssä v. 1955, sen jälkeen rakennus oli TVL:n varastona kunnes 1970-luvun lopulla TVL luovutti myllyn kunnalle myllymuseoksi. Valitettavasti myllyn koneisto on myyty v. 1955 Porsaskoskelle. Rakennus on toiminut viime ajat vaihtelevasti kesäkahviona ja näyttelytilana tai kesämajoitustilana.
Raitin varressa Siwan yläpuolella on entinen myllytupa. Ulkoasultaan materiaalivaihdosten myötä muuttunut rakennus on nykyisin kesäasuntona. Myllärin jälkeen rakennuksessa oli kylän puhelinkeskus.
Vuonna 1928 kerkonkoskelaiset Mylly-yhtiön osakastalot saivat maaherralta luvan sähkölaitoksen perustamiselle Kerkonkoskeen. Lupaa oli anottu jo vuonna 1920, mutta kanavahanke viivytti asiaa. Yhtiö oli vuokralla valtiolle, joka oli hankkinut omistukseensa kosken ja myllyn v. 1927. Kerkonkosken sähkölaitos välitti sähköä osakkaille ja kyläläisille 3-5 km säteellä. Sähkölaitos toimi siihen saakka, kunnes jatkosodan jälkeen Savon Voima Oy ulotti toimintansa Rautalammille.
Kerkonkosken alamyllyn omistajat rakensivat myllyn yhteyteen kotitarvesahan 1790-luvun loppupuolella.
Hackman & Kumpp. ja Paul Wahl & Co. laajensivat toimintaansa Rautalammilla ja vuokrasivat 1852 kyläläisiltä Kerkonkosken ja Ylä-Myllyn rakentaakseen siihen uuden sahan. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Saha aloitti toimintansa 1858 . Sahapuun hankinta-aluetta oli Kerkonjoensuu, Sonkarinsaari, Vesamäki, Kuuslahti, Istunmäki, Särkisalo, Rautalammin ja Kärkkäälän pohjoisosat ja nykyiset Pielavesi ja Keitele. Sahan myötä Kerkonkoskesta tuli pitäjän teollisuuskeskus, josta kehittyi nykyinen palvelukeskus.
Kerkonkosken saha rakennutti Kerkonjoen Jokiniemessä puurunkoisen höyrylaivan. Koneisto tuotiin Wahlin konepajalta Varkaudesta. Näiden vesistöjen ensimmäisen höyrylaivan nimeksi tuli "Alku" ja vesillelasku tapahtui kesäkuun 20. päivä 1863.
Sahalla korkeasuhdanne jatkui 1870-luvun alkupuolelle saakka. Vuosikymmenen loppupuolelle erinäisistä syistä Kerkonkosken sahan toiminta oli kausittaista, vuodet 1879-1884 saha oli käynnissä kunnes v. 1885 toiminta lopetettiin. Hackman myi osuutensa Wahlille. Kerkonkosken sahan maat ja rakennukset vaihtoivat omistajaa uudelleen 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä kun Paul Wahl & Co siirtyi A. Ahlström Oy:lle.
Sahan perintöä on kosken parhaalle rakentunut kyläkeskusta - sen sijainti ja palvelurakennusten keskittyminen kosken lähelle. Sahasta tai sen synnyttämästä rakennuskannasta ei ole juuri mitään jäljellä. Kanavan rakentaminen hävitti jäljet melko perusteellisesti.
Sahan tilan päärakennus on säilynyt Osuuspankin itäpuolella. 1920-luvulla kanavan valmistuttua Ahlström huutokauppasi maat ja rakennukset. Päärakennuksen lisäksi pihassa oli ollut navetta, väentupa, aittoja, kellari ja sauna. Riihi oli hieman kauempana. Näistä on jäljellä vain päärakennus ja riihi. Navetan kivijalka on edelleen näkyvissä Osuuspankin pihan eteläreunalla. Riihestä on tehty seurojentalo.
Julkiset ja yksityiset palvelut
Kerkonkylän pohjoispuolella 1950-ja 1960-luvuilla rakentuneen puutaloalueen keskellä on kylän toiseksi vanhin julkinen rakennus. Rautalammin kunnanvaltuuston päätös talon rakentamisesta Kerkonkoskelle tehtiin v. 1948. Rakennus on rakennettu Mannerheim -liiton laatimien tyyppipiirustuksien mukaisesti ja taloon saatiin rakennusavustusta Suomen Huollolta. Rakennuksessa oli toimitilat kätilölle ja terveyssisarelle. Yläkerrassa on asuntoja.
Terveystalon lähellä laidunhakaa vastapäätä on Juholan asuintalo, jossa on vuosisadan alkupuolella melko yleiseksi tullut ullakkotilaa lisännyt taitekatto.
Kerkonkosken sahan koulu aloitti toimintansa marraskuussa 1864. Sahan omistaja? Victor Hackman oli kuolinvuoteellaan määrännyt että hänen perinnöstään on rakennettava koulu Sorsakosken ja Kerkonkosken lapsille. Koulurakennus rakennettiin Hackmanin sahan tilan päärakennuksen itäpuolelle joen varteen. Koulu toimi vajaat kuusi vuotta loppuen vuonna 1870.
Kerkonkoskella alkoi kansakoulu syksyllä 1889. Toimitilat saatiin Kauppahuone Wahlin omistamasta (entinen Hackmanin rakennuttama koulu ) rakennuksesta nykyisen Mertalan kohdalta. Vuonna 1893 kunta osti Paanalan tilan Vesterilän kylältä ja rakensi sinne uuden koulurakennuksen. Veistoluokkarakennus valmistui hieman myöhemmin vuoden 1910 paikkeilla. Kerkonkosken koulun siirto Paanalasta keskemmälle kylää päätettiin uutta koulupiirijakoa laadittaessa 1920-luvun alussa. Siirto lykkääntyi pitkälle 1930-luvulle.
Uusi koulurakennus valmistui Kerkonkoskelle v. 1937, vihkiäisjuhla vietettiin talvella 1938. Edelleen kouluna toimiva rakennus on tiilirunkoinen, rapattu ja varustettiin heti vesijohdoilla ja keskuslämmityksellä. 1930-luvulla ehdittiin tehdä koulun kivijalka eri tontille, minne koulu sitten lopulta rakennettiin. Kivet käytettiin terveystalon kivijalkaan 1950-luvulla. Vanha koulun päärakennus purettiin Paanalasta pian uuden koulun valmistuttua Kerkonkoskelle.
Palvalahden koulupiiri perustettiin yleisen oppivelvollisuuden myötä. Piiri perustettiin 1922. Palvalahden koulu valmistui puurakenteisena v. 1925. Tamperelainen koulukasvitarha -yhdistys laati Palvalahden koululle v. 1929 kasvitarhasuunnitelman. Koulu lakkautettiin v. 1968 ja rakennukset myytiin seuraavan vuonna yksityiselle. Koulurakennus on edelleen yksityisasuntona.
1800-luvulla posti palveli enimmäkseen virkakunnan tarpeita. Talonpojille se oli yksi muiden rasitusten lisänä, sillä talonpoikien piti hoitaa kihlakunnanpostin kuljetus. Sanomalehtien yleistyessä 1850-luvulla kansanmieskin alkoi enemmän käyttää postia palveluja. Rautalammin kuntaan saatiin oma postikonttori 1874. Kerkonjoensuun kyläläiset hakivat itse postinsa kirkolta vuoteen 1898, jolloin helpotusta asiaan toi viikoittainen postivuoro Rautalammilta Vesannolle.
Oma postitoimisto Kerkonkoskelle perustettiin vuonna 1904. Postikonttorin hirsinen rakennus sijaitsi 1980-luvulla rakennettujen punatiilisten vanhustentalojen puoleisella reunalla raittia. Postikonttorin omisti kauppias Heikki Vaaja. SOK osti rakennuksen 1950-1960-lukujen taitteessa ja piti rakennuksessa kahvilaa. Postin toimipiste siirtyi Ahlströmiltä ostettuun rakennukseen, joka sijaitsi nykyisen osuuspankin vieressä. Samassa rakennuksessa aloitti toimintansa myös Kerkonkosken osuuskassa. Rakennus purettiin 1970-luvulla. Osuuskassalle ja postille valmistui uusi liikerakennus 1950-luvun lopulla. Viime vuodet kylän K-kaupassa on toiminut asiamiesposti.
Maakaupan vapautuessa 1860-luvulla kului kymmenisen vuotta ennen kuin Kerkonkoskella anottiin kauppalupaa. Menestyminen oli vaihtelevaa. Vuonna 1890 Kerkonkoskella oli vain yksi kauppias. Kauppa perustettiin tavallisesti vuokratontille ja epäilemättä valinta kohdistui vilkkaisiin ja liikenteellisesti keskeisiin paikkoihin kuten nykyisinkin. Kerkonkoskella kaupat sijoitettiin sahan läheisyyteen ja maantien varteen. Rakennukset rakennettiin uusista hirsistä tai muualta siirretyistä kehikoista.
Kerkonkoskella aloitti v. 1906 toimintansa Rautalammin ensimmäinen osuustoiminnallinen kauppa. Kerkonkosken osuuskauppa jätti pian SOK:n ja Pellervo-seuran jäsenyyden ja muutti ns. edistysmielisen osuuskaupan linjoille. Siitä muodostui koko pitäjän käsittävä yritys, kun osuusliike Kansanvoima perustettiin v. 1921. Kansanvoima lakkautettiin v. 1983 E-liikeen fuusioituessa. Kansanvoiman vuonna 1954 valmistunut kaupparakennus on nyt Tradekan Siwa -myymälänä
Rautalammin osuuskauppa perusti sivumyymälän Kerkonkoskelle v. 1915. Osuuskaupan lakkauttamisen jälkeen kylällä toimi osuuskauppa Koskelonseutu. Vanha SOK:n kaupparakennus on edelleen paikoillaan vanhan raitin varressa. Pitkään käyttämättömänä ollut hirsirakennus on vaihtanut omistajaa ja peruskorjattu vuosina 1999-2000. Rakennus on Myllyn Majatalo -nimisen yrityksen käytössä (kahvila-ravintola ja majoitustiloja).
Rautalammin osuuskaupan Kerkonkosken myymälää oltiin lakkauttamassa 1970-luvulla. Vanha kaupparakennus ei vastannut ajan tarpeita. Pitääkseen kaupan kylällä rakensivat kyläläiset talkootyönä uuden liikerakennuksen 1980-luvun alkupuolella. Rakennuksessa on kylän toinen kauppa, K-Extra Tiitinen.
Ennen kaupoilla oli myös kahviloita. SOK:n viimeisin kahvilarakennus on purettu kanavan läheltä. Myös yksityiset pitivät pieniä puoteja ja kahvitupia. Liimataisen kahvila on ollut mm. osuuspankin lähellä sijaitsevassa asuinrakennuksessa. Kylän koti- ja vierassataman lähelle on rakennettu 1990-luvun alkupuolella uusi kioski-kahvila -rakennus Kerkon Lohikeidas.
Kerkonkoski edustaa Järvi-Suomelle hyvin perinteisesti vesiteiden solmukohtaan muodostunutta kylätaajamaa eli palvelukeskusta. Tosin kulkuväylää vielä tärkeämpi tekijä kylän syntymisen kannalta oli koski ja siitä saatu vesivoima, joka mahdollisti ensin myllyn ja sitten sahan perustamisen.
Osa kylän palveluista on
keskittynyt edelleen likelle kanavaa vanhan raitin varteen.
Kerkonkoskelle perustettiin osuuskassa 1907.
Rautalammin osuuspankin Kerkonkosken konttorin nykyinen rakennus on rakennettu 1950-luvulla Ahlströmin (Kerkonkosken) sahan tilan pihapiiriin. Rankorakenteisen rapatun talon paikalla on sijainnut tilan navetta. Pankkirakennus on koulun ja terveystalon ohella kylän suurikokoisia julkisia rakennuksia.
Alkuaikoina osuuskassan konttori toimi ensin vuokralla sitten vuodesta 1946 omistamassaan vanhassa väentuparakennuksessa, samassa rakennuksessa oli myös posti. Rakennus oli nykyisen rakennuksen yläpuolella Koipiniementien suuntaisesti.
Posti siirtyi pankin mukana uuteen rakennukseen. Postikonttorin lakkauttamisen jälkeen kylälle jäi asiamiesposti, jota hoitaa K-kauppias. Alakerrassa on yhtäjaksoisesti 1950-luvulta lähtien toiminut kahvila-baari. Osuuskaupan jälkeen tilat ovat olleet jo useamman vuosikymmenen yksityisyrittäjillä. Osuuspankki on avoinna kolmena päivänä viikossa.
Kirjallisuutta:
Ahola, Teija- Laitinen, Jouko,
1989. Rautalammin rakennusinventointi.
Hyvönen, Onni, 1988. Pohjois-Savon työväentalot. Pohjois-Savon Sos.dem.
Kulttuurityöntekijät ry. Kuopio.
Lehtinen, Leena, 1997. Savon maanomistusta koskevia säädöksiä.
Moniste. Osuusliike Kansanvoiman r.l. 40-vuotias -historiikki.
Rautalammin kirja. Toim. Jukka Kukkonen. JYY:n kotiseutusarja n:o 20.
Hämeenlinna 1985. - Linkola, Martti. Rautalampi - maisemallinen katsaus.
- Raatikainen, Mikko. Rautalammin luonnon synty.
Saloheimo, Veikko, 1959. Rautalammin historia. Pieksämäki.
Saloheimo, Veijo, 1995. Ympäristön muutos asutushistorian
näkökulmasta. - Ihmisen vaikutus ympäristöön - historia ja visiot.
Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja. Kuopio.
Torpista taloiksi. Pukkiharjun ja Tyyrinvirran kyläkirja. Pukkiharjun
kyläyhdistys (kust.). Rautalampi 1995. - Hilve Heiskanen. Rastunojan
kaivu.
Valokuvien haltija: Päivi ja Olli Markkanen. Huttula, Kerkonjoensuu.