Kulttuuriympäristöä rikastuttavat yksityiskohdat
Puuaita -kuva: Veikko Matilainen
Tämä kulttuuriympäristön hoitosuunnitelma keskittyy rakennetun ympäristön erityispiirteisiin. Kulttuuriympäristöä ovat olennaisesti myös maatalouden synnyttämät viljelykset, perinnemaisemat, metsien reunavyöhykkeet ja erilaiset puu- ja pensassaarekkeet kuin myös rakennetun ympäristön metsähoidollisesti käsitellyt metsäalueet.
Sonkarilla ja Tiitilänkylällä sekä Kerkonjoensuun alueella hajalleen sijoittunutta asutusta ympäröivän viljelys- ja metsämaiseman kunnossapito on edellytys viihtyisälle ja vetovoimaiselle asuin- ja työympäristölle. Maaseudun elävänä pitäminen edellyttää riittävää palvelutarjontaa. Tiloilla tarvitaan uusia toimeentulomuotoja. Maatilamatkailu ja suoramyynti ovat elinkeinoja, joille maiseman- ja ympäristönhoito tuottavat lisäarvoa. Kerkonkoski on matkailuun panostava maalaiskylä, jossa maitotiloja on 50 % kaikista maatiloista. Elinvoimaisen maitokylän kulttuurimaisemaan kuuluvat olennaisesti perinteiset karjatalouden synnyttämät pienmaisemat ja rakenteet.
Hoidettavat kohdat ovat usein marginaalisia reuna-alueita kylän keskeisten peltoaukeiden ja yleisten alueiden (kaupat, koulut, uimarannat ) luona kuten esim. rantoja, saarekkeita, pientareita ja ojanvarsia. Avoimessa maisemassa ja yleensä tiemaisemassa ne ovat tekijöitä, jotka vaikuttavat ohikulkevan tai kylällä asioivan mielikuvaan kyläympäristöstä. Siksi niiden hoitaminen on tärkeää.
Maatalouden vaikutukset näkyvät ympäristössä. Maaseudun viljelymaiseman monimuotoisuuden lisääminen ja ylläpitäminen on maisemanhoidon tavoite, johon pyritään myös ympäristötukijärjestelmien avulla. Ympäristötuella korvataan viljelijälle ensisijassa ympäristönsuojelusta, mutta myös maisemanhoidosta aiheutuvat kustannukset ja tulonmenetykset.
Yksi ympäristötuen perustuen ehdoista on ympäristönhoito-ohjelma, joita laativat maaseutukeskuksen neuvojat. Ympäristötukisitoumukset tehdään viideksi vuodeksi kerrallaan. Viljelijällä on oltava hallinnassaan vähintään kolme hehtaaria tukikelpoista peltoa koko sitoumusajan. Lisätietoa antavat kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiset.
Luonnon ja maiseman monimuotoisuutta säilyttävät ja ylläpitävät toimenpiteet kuuluvat ympäristötuen piiriin, lisäävät ja parantavat hoitotoimet saavat myös erityistukea. Erityistukisopimuksen edellytyksenä on, että viljelijällä on sitoumus ympäristötukijärjestelmän perustukseen.
Maatalouden ympäristötuen erityistukea voi saada viljelijä tai puutarhatalouden harjoittaja. Sopimusaikana viljelijällä on oltava pääsääntöisesti viljelyksessä peltoa vähintään kolme hehtaaria, puutarhatiloilla puoli hehtaaria puutarhakasvien viljelyssä tai viljelykierrossa. Erityisistä syistä sopimus voidaan tehdä myös yli 65-vuotiaan viljelijän kanssa.
Erityistukisopimuskausi on maiseman kehittämis- ja hoitotöissä sekä luonnon monimuotoisuuden edistämisessä 5- tai 10-vuotinen. Perinnebiotooppien hoidosta tehdään vain 5-vuotissopimuksia. Sopimusalan on oltava vähintään 15 aaria ja se voi koostua useammasta lohkosta siten, että kunkin lohkon on oltava kooltaan vähintään 5 aaria.
Erityistukea ei myönnetä pelkästään pellon avoimena pitämiseen eikä metsäalueiden hoitoon. Poikkeuksena on maisemallisesti merkittävillä alueilla peltoon välittömästi liittyvien reunavyöhykkeiden sekä metsälaitumien kunnostaminen ja hoito.
Rakennetun kulttuuriympäristön kannalta merkittävää on, että erityistuen piiriin luetaan myös perinteisen maatalouden rakennelmat kuten ladot, karjamajat, vesi- ja tuulimyllyt, riihet, aitat, pajat, kivisillat, riuku- ja kiviaidat, raivausrauniot, suovat ja haasiat. Tukea myönnetään pienimuotoisille (entisöivä) kunnostushankkeille. Maalamattomat puurakennukset ovat merkityksellisiä myös harvinaistuvien hyönteisten ja jäkälälajien kannalta.
Perinne- ja metsämaisemien hoidosta on
julkaistu viime vuosina hyviä oppaita ja jaettu opaslehtisiä. Arvokkaita
tietolähteitä ja käytännön töiden opastajia ovat paikalliset
vanhemmat ihmiset.
Perinnebiotooppeja ovat
niittämällä tai laiduntamalla hoidetut ja hoidossa olevat kuivat
niityt, kedot, tuoreniityt, rantaniityt, tulvaniityt, hakamaat ja
metsälaitumet.
Tyypillistä perinnebiotooppien kasvillisuudelle on
tyytyminen niukkaravinteiseen maaperään. Näiden alueiden
hoitoperusteena onkin laiduntaminen omana lohkonaan erossa
kylvölaitumista. Lisärehun tuominen alueelle on kiellettyä.
Kysy neuvoa:
Pohjois-Savon ympäristökeskus
Pohjois-Savon maaseutukeskus
TE- keskuksen maaseutuosasto
Vesannon kunnan maaseutusihteeri
Perinnemaisematyypit ja niiden hoitotoimenpiteitä
Hakamaat ja metsälaitumet
Karjan laiduntamista metsäaloista kehittyi metsälaitumia, joilla on vain vähän avoimia niittylaikkuja. Metsälaitumilla vallitsevat tavalliset metsäkasvit ja niittykasvit menestyvät lähinnä puuston aukkopaikoissa.
Hakamaat ovat syntyneet laiduntamista monimuotoisemman hyödyntämisen tuloksena. Hakamailta on korjattu puita kotitarvekäyttöön ja niitä on myös lehdestetty eli kerätty lehdeksiä eli kerppuja talvirehuksi. Hakamailla niittykasvit ovat runsaampia kuin metsäkasvit. Tavallisia kasvilajeja ovat lampaannata, jäkki, ahomansikka, rohtotädyke ja niittyhumala.
Pohjois-Savossa metsälaitumet ovat olleet yleisesti käytössä vielä viime sotien jälkeen. Metsistä löytää edelleen laidunaitojen jäännöksiä. Viimeiset käytössä olevat metsälaitumet ovat talouskeskusten liepeillä ja niitä hyödynnetään enimmäkseen hieholaitumina tai säänsuojalaitumina. Maisemallisesti näilläkin metsälaitumilla on merkitystä koska ne pitävät metsän reunat avoimina.
Hakamaiden ka metsälaidunten parasta hoitoa on laidunnus. Puustoa ja pensaikkoa on aika ajoin poistettava hakamaan säilyttämiseksi puoliavoimena.
Niityt
Niityt olivat vanhan maatalouden perustana. Luontaisesti niittyjä on rannoilla, kallioilla ja tuntureilla. Raivaamisen, niittämisen ja laiduntamisen tuloksena ihminen on laajentanut luonnonniittyjä tai synnyttänyt uusia esimerkiksi kaskimaille.
Luonnon niityiltä korjattiin kaikki talvella tarvittava rehu. Niittäminen ja lehdeksien kerääminen muovasi runsaasti erilaisia niittytyyppejä, jotka voidaan kosteusolojen mukaan jakaa kuiviin, tuoreisiin ja kosteisiin niittyihin. Kullekin niittytyypille on kehittynyt omaleimainen kasvi-, eläin- ja sienilajisto.
Niittykasvillisuutta on myös pihoilla sekä teiden, peltojen ja ojien pientareilla, joita aiemmin niitettiin. Peltojen reunat ja metsäsaarekkeet sekä rantapensaikot ovat korvaamattomia elinpaikkoja monille eläin- ja kasvilajeille.
Pohjois-Savossa niityt syntyivät tuoreille vettä pidättäville maille. Tuoreiden niittyjen tyypillisiä kasvilajeja ovat niittynurmikka, päivänkakkara, kissankello, metsäapila, niittynätkelmä, hiirenvirna ja metsäkurjenpolvi. Tuoreiden niittyjen kukkaloisto säilyy parhaiten säännöllisellä vasta kukinnan jälkeen tehdyllä niitolla. Niitettyjen alojen jälkilaidunnus on suositeltavaa.
Kosteat niityt ja rantaniityt ovat kehittyneet osin luontaisesti sisävesien rannoille. Niiden kasvillisuuden kehittymiseen ovat vaikuttaneet säännölliset tulvat. Rantaniityille on tyypillistä kasvillisuuden vyöhykkeisyys. Laidunnuksen loppumisen ja vesien rehevöitymisen takia avoimet rantaniityt ovat ruovikoituneet ja pensoittuneet. Rantaniittyjen parhaita laiduntajia ovat naudat. Niittäminen soveltuu tasaisille rantaniityille.
Kuivat niityt eli kedot ovat tavallisia hiekkaisilla ja kallioisilla mailla eivätkä ne ole olleet Pohjois-Savossa yhtä yleisiä kuin Etelä-Suomessa. Kedoilla kukkivat kasvit viihtyvät niukkaravinteisessa maassa. Kedoille tyypillisiä kasveja ovat lampaannata, tuoksusimake, nurmirölli, ahosuolaheinä, kissankäpälä, mäkitervakko, keto-orvokki ja kissankello. Ketojen hoito vaatii laiduntamista ja niittoa.
Pohjois-Savossa tavallisimpia ovat olleet kaskimaille viljelyn jälkeen niittämällä ja laiduntamalla syntyneet ahot ja kaskimaille kasvaneet koivikot ja vehreät lepikot. Kaskeamisen synnyttämiin perinnemaisemiin kuuluvat olennaisesti kiviröykkiöt eli kaskirauniot.
Peltosaarekkeet
Usein kivikkojen, kiviraunioiden tai kosteikkojen ympärille kasvaneet puusaarekkeet ovat maisemakuvaa täydentäviä kiintopisteitä peltoaukeilla. Peltosaarekkeiden ajoittainen raivaaminen ja harventaminen on tarpeen umpeenkasvun estämiseksi.
Reunavyöhykkeet
Kylämaiseman kannalta tärkeitä reunavyöhykkeitä ovat viljelyksiä, talouskeskuksia ja rantaoja rajaavien metsien reunat. Asutuksen lähiympäristössä reunavyöhykkeet tulisi hoitaa muodoltaan ja kasvillisuudeltaan vaihtelevana. Yksipuolisen pelto-ojaan rajautuvan talousmetsän reunan hoitoon ei voi saada erityistukea. Istutusmetsän kuten kuusen seinämäinen jylhyys voi olla maisemallisesti komeaa tienvarressa metsätaipaleelle tai kaukomaisemassa viljelysten taustana mutta ei pihapiirin ja peltojen rajalla.
Reunavyöhykkeen hoitamiseen voi saada luonnon monimuotoisuusperiaattein erityistukea, jos kohteeseen liittyy uhanalainen kasvi tai eläin taikka ennestään monilajinen kasvillisuusalue. Kohteen on kuitenkin sijaittava maankäytöllisesti viljelymaalla, välittömästi peltoon liittyvässä reunassa taikka vanhalla niitty/laidunalueella. Hoitona voi olla raivaus, niitto, laidunnus, kulotus kohteen mukaan. Vähimmäispinta-ala puoli hehtaaria voi koostua useasta pienemmästä kohteesta. Tuen mukainen reunavyöhyke käsittää vain 10 m leveän alueen pellon reunasta laskien. Perushoitona voi olla alkuraivaus ja keruu sekä vuosittainen siistiminen.
Maisemanhoidollisin perustein tuettava reuna-alue voi liittyä laidunnettavaan peltolaitumeen, toisin kuin perinnebiotooppi. Mikäli reuna-alue tai saareke täyttää perinnebiotoopin kriteerit ja hoitotavan tai on vanha laidunalue ja on pinta-alaltaan vähintään puoli hehtaaria, voi alan saada kokonaan hoitotuen alaiseksi.
Reuna-alueilla kauniita maakiviä, siirtolohkareita tai kallioseinämiä voi paljastaa pusikon seasta. Metsänreunasta voi ottaa esille yksittäisiä puita maisemapuiksi. Pihlajat, tuomet, katajat ja raidat tekevät reunavyöhykkeistä ja saarekkeista monipuolisia ja vaihtelevia.
Avo-ojat
Avo-ojien tuntumassa viihtyvät monet elämiset ja kosteikkokasvit. Avo-ojien reunoille tulee jättää riittävän leveä kyntämätön reuna, sillä samalla, kun se pidättää ravinteita maassa ja suojaa vesiä, se toimii myös kulku- ja leviämisväylänä eli ekologisena käytävänä eläimille.
Salaojituksia tulisi välttää ojien piennaralueille.
Kosteikot
Kosteikko on ainakin osan vuodesta veden peitossa oleva alue ja niitä on luonnostaan ollut jokiuomien ja järvien rannoilla. Kosteikot kuuluvat luontomme lajirikkaimpiin alueisiin.
Ojitukset hävittävät kosteikkoja. Kosteikkojen voi perustaa ja parhaiten se onnistuu paikalla, jossa tiedetään sellaisen ennen olleen. Kosteikon perustaminen onnistuu myös patoamalla ja kaivamalla esim. valtaojan varteen sopivaan alavaan kohtaan pieni allas.
Kosteikkoa hoidetaan ruoppaamalla pohjaan liettynyt ravintokerros kerran vuodessa vesilintujen pesinnän jälkeen. Lietteen voi levittää pellolle.
Riistapellot ja -laitumet
Riistan elinoloja voidaan auttaa kehittämällä pientareita ja suojakaistoja ja saarekkeita monilajisiksi vyöhykkeiksi ja ketjuiksi.
Erityisympäristötuen mukaisesti voidaan viljelypelloille perustaa riistapeltoja. Riistapelloiksi sopivat suojaisat, kaukana vilkasliikenteiseltä tieltä olevat pellot. Kasvilajistoa ei ole määrätty sen tarkemmin, kuin että kasviksi ei käy yksin peltokasvi eli se ei voi olla puhdas vilja. Riistapellon satoa ei saa korjata talvisäilöön, seipäille sen saa laittaa.
Ala saa sekä perustukea siemenseoksessa olevaan päälajin mukaan että erityistukea yhdessä rajallisesti. Riistapellolle ei makseta luonnonhaitta (lfa)- eikä peltokasvituen (cap) korvausta.
Cap-tuen mukaiseksi viherkesannoksi perustettavalle riistalaitumelle voi käyttää siemenseosta, minkä satoa ei voida korjata. Sato käytetään riistaeläinten hyväksi seuraavan syksyn ja talven aikana. Tällaista riistalaidunta ei saa perustaa esimerkiksi pelkästään viljalla tai viljan ja öljykasvien siemenseoksella. Riistalaitumelle maksetaan kesantopalkkio, ympäristötuen perustuki sekä luonnonhaittakorvaus.
Pelloilla ja pientareilla elävien lintujen elinolosuhteita on huonontanut nurmiviljelyn koneellistuminen. Kuovin, töyhtöhyypän, peltopyyn ja ruisrääkän poikasia menehtyy silppurin terissä. Nurmiviljely ja kevyt sänkimuokkaus mieluiten vasta keväällä sekä viherkesannointi auttavat lintujen hakeutumista tilan pelloille. Niittämisen ajoittaminen loppukesään säästää lintupoikueita.
Maisemapellot
Maisemapeltosopimuksia voidaan tehdä viideksi vuodeksi. Lajiston tulee olla monipuolinen. Monivuotisia maisemakasveja ovat esimerkiksi niittykasvit, valkomesikkä, kumina. Yksivuotisia lajeja ovat mm. auringonkukka, hunajakukka, keltalupiini, pellava, ruiskaunokki, tattari. Kasvilajistossa suositaan suomalaista alkuperää olevaa tai vähintäänkin täällä lisättyä aineistoa.
Maisemapelloiksi muutettavien viherkesantojen, heinämaiden tai kylvölaidunten lajistoa voi rikastaa lisäkylvöin tai istutuksin. Lisäkylvöt voi tehdä laikkuihin, mistä ne leviävät ajan kanssa laajemmalle. Niitto ja niitoksen poiskorjuu köyhdyttää maaperää ja auttaa lajiston monipuolistumista.
Yksittäispuut ja puukujat
Savolaisen talon pihassa on nykyään paljon pihapuita. Perinteisesti pihan keskellä on kasvanut pyhänä puunakin pidetty pihlaja. Sanonta: sitä kuusta kuuleminen minkä juurella asunto ei ole vieras täällä päin. Pihoja hallitsevat komeat kuusipuut yksittäin tai mäenkumpareilla sijaitsevilla tiloilla myös rivistöinä pohjoistuulen jarruina. Savolaiseen viljelysmaisemaan kuuluvat myös pihateitä reunustavat koivurivit. Sonkarin ja Tiitilänkylän talojen tienvarsilla näkyy ehkä enemmänkin havupuita - paljon on käytetty lehtikuusta ja muita jaloja havupuita kuten sembramäntyä ja saksankuusta. Talouskeskuksen ympäristössä kannattaa männyn, kuusen ja koivun lisäksi vaalia valoisilla paikoilla komeiksi maisemapuiksi kasvavia lajeja: raitaa, haapaa, tervaleppää ja halavaa.
Pensaita on sijoitettu rakennusten
seinustoille ja pihojen keskelle rajaamaan puutarhaa konepihasta.
Vanhoilla pihoilla on tallausta kestävistä lajeista muodostunut
pihanurmi. Perinteisiä lajeja ovat pihasaunio, pihatatar, piharatamo,
nadat, poimulehti, valkoapila jne. Uudenaikainen kaupunkien
omakotitonttien hoidettu samettinurmikko on epäkäytännöllinen ja
työläs maatalon piha-alueella. Perinteistä pihatannerta kannattaa
vaalia, sillä lajisto on sopeutunut kestämään vaikeitakin oloja ja
tallausta, ja on matalakasvuisena helppohoitoinen.
Laiduneläinten valinta perinnebiotoopeille
Nauta on paras laiduneläin rantaniityille, mutta soveltuu hyvin myös muille luonnontyypeille. Ravintona on heinät ja ruohot, mutta naudoille kelpaavat myös puiden ja pensaiden lehdet. Karjan lisäruokinta rehulla tai kylvö- ja luonnonlaitumen yhdistäminen saattaa luonnonlaidun rehevöityä ja eliöstö köyhtyy. Tämä vältetään kun luonnonlaidun ja kylvönurmi jaettaan eri laidunlohkoiksi ja lisärehu korvataan suunnitelmallisella laidunkierrolla.
Lampaat ovat erinomaisia vesakontorjujia. Lampaat viihtyvät kuivalla vaihtelevalla maalla. Maa voi olla vähätuottoinenkin, jos alue on riittävän laaja. Ravinto muodostuu pääosin matalakasvuisista hennoista ruohoista ja heinistä. Uhanalaisten kasvien kasvupaikoille lammasta ei saisi päästää.
Hevonen liikkuu paljon, jolloin se ei sovi helposti kuluvalle maalle. Ravintona on erilaiset ruohot, mutta myös lehdet ja puu kuorii kelpaa. Tuoreet, kovapohjaiset ja laajat laidunmaat muuttuvat hevosen laiduntamana kasvillisuudestaan vaihtelevaksi.
Luonnonlaitumien hoidossa yleensä tarpeen pitää laidunnuspaine korkealla. Kun syötävä perinnemaisemalta loppuu, voidaan eläimet siirtää muualle.
Tuoreella niityllä on yksi emolehmä vasikoineen 1,5-2 hehtaaria kohti usein sopiva määrä. Kedolla yksi emolehmä vasikoineen voi riittää kolmen hehtaarin alueelle.
Laidunkauden ajoittamisessa on turvallisinta noudattaa perinteistä tapaa. Aloitusajankohta riippuu kasvillisuuden kehittymisestä. Laidunnus lopetetaan ennen syyssateita, koska maaperä saattaa liettyä.
Tarkempia hoito-ohjeita:
Maa- ja kotitalousnaisten keskus
TE-keskus, maaseutuosasto
Pohjois-Savon maaseutukeskus
Pohjois-Savon ympäristökeskus
Rakenteet ja rakennukset pihapiirin ulkopuolella
Maatalousmaisemaan kuuluu olennaisena osana peltoalueiden ja talouskeskusten reunavyöhykkeiltä löytyvät rakennelmat ja rakennukset. Ne kertovat alueen maatalouselinkeinon jatkuvuudesta ja kehittymisestä. Aitat, riihet ja ladot rakennettiin viljan käsittelyä sekä viljan ja heinän säilyttämistä varten. Vesi- ja tuulimyllyt ovat perinteisinä tuotantolaitoksina arvokkaita mutta myös maiseman komistuksia.
Aikaisempaan maankäyttöön kuuluvien
rakennelmien säilyttäminen, kunnostaminen ja uusien rakentaminen on
myös maiseman kunnostusta. Perinnemaisemien yhteydessä olevien
rakennelmien kuten laidun- tai kokooma-aidat, karjakujat, haasiat,
laiduneläinten juomapaikat, paiseniittyjen patorakennelmat ja
vesitysniittyjen kastelujärjestelmät ovat myös sopivia
kunnostuskohteita. kunnostuksessa käytettävien materiaalien tulee sopia
maisemaan ja käyttötarkoitukseen.
Kiviaidat ja peltorauniot (kivirauniosaarekkeet)
Peltoalueiden kiviraunioita ja kiviaitoja voi saada erityistuen piiriin hoitamalla niiden välittömässä ympäristössä olevaa peltoalaa. Raunioiden ympärillä kasvavat niittykasvit ja marjovat pikkupensaat, katajat ja pienet puut houkuttelevat pieneläimiä ja pikkulintuja. Kiviaidat kertovat uudisraivaajien ankarasta työstä. Kivitasku, västäräkki ja kärppä olivat ennen tavallisia kiviaitojen ja -raunioiden eläimistöä.
Kiviaitojen ympäristön hoitona on vesakon raivaaminen ja lähiympäristön muuttaminen niittymäiseksi tai olemassa olevan niityn hoito. Kiviaidan kunnostamiseen ja ylläpitoon voi saada erityistukea jos pinta-alaa tulee puoli hehtaaria yksittäisenä tai eri kohteista yleensä.
Arvokkaimpia kohteita ovat mies- ja
hevostyövoimalla rakennetut rauniot ja kiviaidat.
Puuaidat
Puuaidat ovat olleet yleisiä aina viime
sotiin saakka. Viime vuosina kiinnostus niihin on herännyt ja
perinnemaisemien yhteydessä pisteaita on lisäarvo maisemalle.
Pisteaitojen rakentamisesta on tehty opas mm. Rautalammin Peuran museon
toimesta (puh. 017- 530 014). Pisteaitaa syntyy nopeasti esim. talkootyönä, mutta
ennen käytettiin myös muita aitatyyppejä.
Opastusta erilaisten
puuaitojen rakentamiseen.
Rakennukset
Pihapiirien ulkopuolella usein palovaaran takia on sijoitettu saunat, riihet ja pajat sekä puimalat. Hieman erilleen muista rakennuksista on yleensä rakennettu myös vilja-aitta, jotta tulipalon syttyessä viljat säästyisivät. Viljelysten reunamilla ja teiden varsilla on perinteisesti ollut hirsi- ja lautarakenteisia latoja. Tuulimyllyt rakennettiin avoimelle kumpareelle. Lisäksi pihapiirin ulkopuolelta löytyy pumppuhuoneita, vene- ja nuottakotia ja verkkomökkejä.
Maatalouden ympäristötuen erityistuen piiriin kuuluvat pihapiirien ulkopuolelle jäävät ja perinnemaisematyyppisten erityistukikelpoisten alueiden yhteydessä olevat rakennukset.
Kirjallisuutta
Alanko, P. 1988. Puut ja pensaat. Porvoo.
Alanko, P, Joy P, Kahila P, Tegel S. 1995 Suomalainen ruusukirja. Jyväskylä.
Alanko P, Kahila P, 1993. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Keuruu.
Hämeenkyrön kansallismaiseman hoitosuunnitelma. Vammala 1997.
MMM 1997: Erityisympäristötuen syventävät oppaat: Perinnemaisemat - maaseudun rikkaus. Viljelyalueiden luonto. Eläimet luonnon ja maisemanhoitajina.
Maaseutukeskusten Liitto. Tarvainen Aila, 1993. Viikatteen, karjan ja tulen luomat perinnemaisemat. Helsinki.
Rautamäki, M., 1998. Maisema rakentamisen perustana. Ympäristöministeriö. Kaavoitus ja rakennusosasto. Selvistys 2 1989. Helsinki.
Viljelijän riistan ja maisemanhoidon opas. Julkaisematon. (?)
Ympäristöministeriö. Ympäristönsuojeluosasto, 1993. Mietintö 66/1992. Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II. Helsinki.