Niin paljon, kun olenkin istunut tulilla metsäreissuilla, viime vuoden syksyllä ehdin tuijottaa tulta enemmän kuin aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Olin jäänyt seitsemän kuukauden vuorotteluvapaalle ja pestautunut pororengiksi Kemin-Sompion, siis Korvatunturin ja Joulupukin, paliskuntaan. Aluksi pätevyyteni arvioitiin parhaaksi helikopterin bensakuskina. Radiopuhelimesta saadun ohjeen mukaan hän ajaa bensa-auton kopterin seuraavalle laskeutumispaikalle, tekee tulet, keittää kahvit ja täyttää bensagallonat valmiiksi tankkausta varten.
Tulilla oli aikaa mietiskellä kaikenlaista, monimuotoisuuttakin, jonka hupeneminen koskee paitsi luontoa myös kulttuureja. Lajien häviäminen on tuhatkertaista aikaisempaan verrattuna, kulttuurien katoamisvauhtia on vaikeampi arvioida. Ääriesimerkistä käyköön se, että sukupuuttoon kuolee keskimäärin kieli viikossa. Sompion ja Kemin lapinkylissä metsäsaamen puhujat hävisivät jo sata vuotta sitten. Mutta voimissaan olevan nykyisen poronhoitokulttuurin dokumentoimiseksi minulla oli aina kamera repussa ja sinikantinen pikku vihko kelkkahaalarin taskussa. Kuluu joku vuosi tai vuosikymmen, niin tämä päivä on jo historiaa.
Vielä joulun alla kaikkien kylien ettoporukat kokoontuivat Naltioon hakemaan poroja vuoden viimeistä erotusta varten. Kopteri kävi tankkaamassa Kemihaaran entisellä rajavartioasemalla, joten vapauduin bensakuskin tehtävistä muihin töihin. Lähdin siis aamulla kelkkamiesten matkaan, kun lännestä Mantoselkään asti tuodut porot oli tarkoitus laittaa Naltion erotusaitaan. Vaikka en ole varsinaisesti valokuvaaja, dokumentoin mutta en vaivaa juurikaan päätäni taiteellisella vaikutelmalla, päähäni iski ajatus kuvasta, jossa parituhantinen porotokka kelkkarivistön edessä ylittää Vieriaavan Korvatunturi taustanaan.
Ajelin aluksi Jari Marjalan perässä, joka rekineen pysyi kelkkauralla aidan varressa, mutta pian Jari pysähtyi ja viittelöi, että mene kauemmaksi aidasta, muuten jää liikaa väliä seuraaviin kelkkamiehiin. Erkanin aidasta pari sataa metriä. Jari hävisi jo näkyvistä, mutta toisella puolella välähtelivät silloin tällöin kelkan valot kaamospäivän hämärässä. Hyvin ollaan ruodussa, ehdin ajatella, kun eteen tuli ojakuru, ehkä Vierihaaran länteen kääntyvä latvahaara. Kurusta meni yli vahva pororannio, joten siitä minäkin yritin, mutta lunta oli liikaa ja vauhtia liian vähän.
Siinä oltiin. Kun pakitin, sukset nousivat pystyyn, ja kelkka oli entistä tiukemmassa. Heiluin ojan pohjalla hikihatussa, poljin kelkalle jälkeä ja kiskoin sitä suksista kovemmalle alustalle. Nostin rokkilopsottimet (kuulosuojaimet) korvilta, mutta muiden kelkanääniä ei enää kuulunut. Radiopuhelimen huomasin unohtaneeni kämpälle, joten en voinut soittaa kavereille, että menkää vaan, kyllä minäkin täältä kohta. Ehkä siinä vähän lohduttivat lokkalaisen jo edesmenneen Olli Lokan sanoittaman Naltioon – laulun säkeet. En ollut ensimmäinen enkä viimeinen joukosta pullahtanut:
”Vieriaapa rannaton, joulukuussa yö on valoton,eksyneen paimenen jälki kuusikoissa kiertelee.Häipyi hämärään jo Juuoiv’ ja Korvatunturi,siellä Lynxin keula korpikuusen tyveen tökkäsi...” Ristironkkeliin kaatuneet kuuset ja pystyssä törröttävät juurakot estivät pääsyn kurua alaspäin, joten oli yritettävä ylöspäin, ammuttamalla, kuten kelkkamiehen ohje kuului. Katsoin reitin valmiiksi, kaasu pohjaan ja tulin törmästä heittämällä ylös. Sitten nopeasti aidan varteen valmiille jäljelle ja muiden perään. Ennen Vieriaapaa ehdin taas paikalleni ruotuun, mutta hämärä oli jo laskeutunut maille ja kuvaamisesta ei tullut mitään.
Jäi jotain tavoitetta eläkepäiviäkin varten.
Lopuksi ikävä uutinen kaikille lapsenmielisille: Joulupukista ei näkynyt jälkeäkään, vaikka Korvatunturi häämötti horisontissa jokaiselle Naltion aavalle. Tosiasia oli myös joulutonttujen olemassaolo. Niitä kävi monena iltana meidänkin kämpällä: milloin oli tupakka loppussa, milloin ryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi. Joulutontut oli helppo tuntea punaisista, niin tietysti, siis pakkasen puremista nenistään.
Teksti
Timo HelleKuvat
Kaija Kiuru ja Timo Helle
Paluu etusivulle
